Thomas Wallgren thomaswallgren.fi

Kestävään hyvinvointiin: SDP:n alamäki, Rinne ja 2000-luvun suuri muutos

15,8 alkaa olla tuttu luku suomalaisille. Kyseessä on SDP:n kannatus erään tuoreen gallupin mukaan. Minua kiinnostaa myös seuraavat luvut: 8,8 (Vas), 8,2 (vihr.). Punavihreät puolueet eivät yhteensä yllä kolmanneksen kannatukseen.

 

Samaan aikaan oikeisto on muuttunut. Muutos on vielä suurempi asia Suomelle kuin SDP:n alamäki. Aiemmin Pohjoismaista mallia tukeneet "oikeistopuolueet", Keskusta, Kokoomus ja RKP, edustavat nykyään käytännössä, joskaan eivät aina ideologisesti, radikaalia, markkinavetoista politiikkaa. Ajan henkeä kuvaa myös se, että perussuomalaiset ajavat vapaakauppainnollaan talouspolitiikassa vanhan oikeiston ohi oikealta.

 

Pohdin tässä miksi markkinahenkinen oikeisto on hyötynyt SDP:n alamäestä ja sitä onko sillä väliä kumpi voittaa SDP:n puheenjohtajavaalit, Urpilainen vai Rinne.

Ydinteesini on, että käänne yhteisen hyvinvoinnin politiikkaan jää haaveeksi, ellemme vähennä riippuvuuttamme globaalista, ekologisen tuhon talousjärjestelmästä. Ratkaisevaa on tekniikan kehityksen politisoiminen.

 

*

 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio jää maailmanhistoriaan 1900-luvun ja yleisemminkin 1400-luvulla alkunsa saaneen modernin aikakauden merkittävänä saavutuksena. Sosiaalidemokraattisen liikkeen merkitys hyvinvointivaltion rakentamisessa tunnustetaan laajasti. Nyt liike taantuu. Ilmiö on Euroopan laajuinen mutta SDP:n kannatuksen lasku Suomessa on erityisen dramaattinen.

 

Kuulun ensimmäiseen sukupolveen, jolle vanhan vasemmiston taantuma tuntuu luontevalta. Synnyin 1958. Olin vielä lapsi kun hyvinvointivaltio ratkaisi työn ja pääoman ristiriidan ja voitti pahimman köyhyyden ja kurjuuden. Saavutukset perustuivat kypsään vaiheeseen kasvaneelle kansanvallalle ja eri mieltä olevien keskinäiselle kunnioitukselle ja yhteistyölle. Kasvoin siis maailmaan, jossa modernin yhteiskunnan varhaiset suuret ongelmat oli ratkaistu. Tai siltä ainakin näytti.

 

Sukupolveni näki tehtävänsä kirkkaasti 1970-luvulla. Aikamme uusiksi haasteiksi olivat nousset ympäristön suojelu ja kansainvälinen solidaarisuus. Siksi loimme vaihtoehtoliikkeet, vihreän liikkeen ja globalisaatiokriittisen liikkeen.

 

Meille sopii hyvin, että sosiaalidemokraattinen liike uudistuu ja nousee vanhalta kestävältä arvopohjaltaan vastaamaan ympäristön ja globalisaation haasteisin. Teen paljon työtä tämän muutoksen eteen. Yhtä hyvin meille sopii kuitenkin myös se, että alkaneen vuosisadan politiikan sankariksi nousee jokin aivan uusi poliittinen voima, jota ei voida sijoittaa perinteisen politiikan puna-sini-vihreälle värikartalle. Intian Aam Aadmi (tavallinen ihminen) puolue, joka sai alkunsa vain kolme vuotta sitten korruption vastaisena kansanliikkeenä ja joka ylsi hurjaan vaalivoittoon Delhissä joulukuussa 2013 voi mahdollisesti olla ensimmäinen merkki tällaisen liikkeen noususta vaalipolitiikassa merkittäväksi. Aam Aadmi -puolueen ehdokkaita Intian valtakunnallisissa vaaleissa tänä keväänä ovat mm. suurten kansalaisliikkeiden ja politiikan tutkimuksen kansainväliset tähdet Medha Patkar, Yogendra Yadav, Subhash Lomte ja lukuisat muut "gandhilaiset" ystäväni. Toivotan heille menestystä!

*

 

Sukupolveni aktivistien kannalta viime vuosien kehitys Suomessa ja Euroopassa on ollut kehno. Vanha vasemmisto ei ole vielä löytänyt uskottavaa tietä vanhan osaamisensa ja uusien ratkaisujensa yhdistämiseen. SDP:n jättämän tyhjiön on täyttänyt oikeisto, joka näyttää perinteiseltä mutta joka käytännössä yrittää mahdotonta. Se nojaa yhä enemmän demokratiasta irrottautuneeseen ylikansalliseen hallintoon ja globaalisti integroituneisiin markkinoihin. Hyvinvoivalle keskiluokalle Euroopassa tämä "uusliberaali" politiikka on tuonut hetkellistä, joskin horjuvaa ja alakuloista turvallisuudentunnetta.

 

Ihmiset näyttävät ajattelevan, että vaikka vanha oikeisto ei enää lupaa meille parempaa elämää se ehkä kykenee estämään luisumisen katastrofiin. Syistä, joihin kohta palaan, minun on vaikea yhtyä tähän optimismiin.

 

Populistinen oikeisto on tuonut takaisin politiikkaan joukon ihmisiä, jolle pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo tekee kipeää. Näkyvänä ongelmana on populistien rasistinen siipi. Perussuomalaisten omille kannattajille vielä suurempi ongelma on puolueen omaksuma talouspoliittinen linja. Perussuomalaisten kannattama sääntelemättömän vapaakaupan Eurooppa on globaalisti toimivien pankkien ja yhtiöiden unelma. Suomen työttömille ja muille globalisaation häviäjille se on kaikkein huonoin vaihtoehto.

 

*

 

Sosialistit saattavat nousta keväällä europarlamentin suurimmaksi ryhmäksi. Mutta oikeiston yhteenlaskettu hegemonia EU:ssa näyttää silti vahvistuvan. Eurooppalaisten sosialistien heikkouden perimmäinen syy on meissä itsessämme. Analyysimme yhteiskunnan tilasta ja ratkaisureseptimme eivät ole (vielä?) riittävän vakuuttavia ja innostavia. Suomen SDP:n tila on eurooppalaisittain tyypillinen.

 

Sekä Antti Rinne että Jutta Urpilainen ovat erinomaisia johtajaehdokkaita SDP:lle. He edustavat varsin hyvin eurooppalaisen vasemmiston kahta pääsuuntausta tänään. Heidän linjapuheisiinsa perehtymällä saamme realistisen kuvan näiden suuntausten vahvuuksista ja heikkouksista.

 

Urpilaisen linja on testattu. Hän edustaa rehellisesti torjuntavoittojen politiikkaa. Tavoitteena on pohjoismaisen mallin puolustaminen. Käytännössä hyväksytään hyvinvointivaltion hidas alasajo. Tulos on minun arvoillani mitattuna selvästi siedettävämpi kuin oikeiston ratkaisut olisivat olleet ilman Urpilaisen johtamaa SDP:tä. Vyönkiristykselle tämä "oikeistodemareiden" linja ei kuitenkaan lupaa loppua. Siksi en myöskään usko SDP:n kannatuksen nousuun Urpilaisen johdolla.

 

Antti Rinne haastaa Urpilaista eurooppalaisen uusvasemiston niin sanotulla jälkikeynesiläisellä talouspolitiikalla. Sen kestävänä oivalluksena on talouspolitiikan laajan keinovalikoiman aktivoiminen työllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Jälkikeynesiläinen politiikka tarjoaakin työn ja tasa-arvon kannalta lyhyellä tähtäimellä aitoa parannusta nykymenoon.

 

Silti on pakko todeta, että uusvasemmisto, jota Rinne hyvin edustaa, epäonnistuu perustavassa yhteiskunta-analyysissaan ja asettaa kestämättömiä tavoitteita. Vaikka pidän mahdollisena, että Rinteen puheenjohtajuudella SDP:n kannatus voi hetkellisesti nousta, niin yhtä lailla hänen kuin Urpilaisenkin johtamassa puolueessa on pakko tehdä merkittävää aatteellista työtä ja käytännöllistä ohjelmatyötä, jos haluamme että SDP:stä tulee jälleen Suomen johtava poliittinen liike.

 

Aloitetaan tavoitteista: Uusvasemmiston tavoitteena on Suomen ja Euroopan työn, julkisen talouden sekä hyvinvointivaltion pelastaminen luomalla edellytyksiä kasvulle ja taloudellisen kilpailukyvyn säilymiselle. Laajempana tavoitteena on kapitalismin globaali hallinta ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion toteuttaminen maailmanlaajuisesti. Näissä asioissa "oikeistodemarit" ja uusvasemmiston välillä ei itse asiassa ole eroa.

 

Tavoite on kuitenkin mahdoton ja vie, ellei siihen tuoda jatkossa merkittävästi uutta, planeetan yhtä varmaan tuhoon kuin oikeiston tarjoama politiikka. Väitteeni voi vaikuttaa radikaalilta tai jopa provosoivalta. Kyse ei kuitenkaan ole provokaatiosta vaan sen tunnustamisesta, jonka me tavallaan kaikki jo tiedämme. Länsimainen teollistekninen kulutusyhteiskunta sellaisena kuin me sen tunnemme on historiallisesti katsoen lyhytkestoinen sivilisaatio.

 

Asia on tuttu, mutta se on jäänyt viime vuosina taka-alalle. Sitä on siksi pakko tässä karkeasti eritellä, jotta politiikan hyvät vaihtoehdot, ja mitä ne meiltä vaativat, tulisivat jälleen selvästi näkyviksi. Totesin, että hyvinvointivaltion saavutukset olivat huomattavia. Liian vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt 1900-luvun suuren menestyksen ehtona ollut onnenkantamoinen.

 

*

 

Poliittiset liikkeet eivät menesty jos ihmiset eivät innostu toimimaan niissä. Voimme sanoa että yhteiskunnallisen innostuksen lähteet ovat kolmenlaisia. Ensimmäinen lähde on idealismi; halu jalostua ihmisenä ja toteuttaa yhdessä muiden kanssa epäitsekkäitä tavoitteita. Toinen lähde on oman edun tavoittelu ja halu puolustaa omia ja läheisten ihmisten intressejä. Kolmas lähde, jonka voimaa ei sovi unohtaa, on kauna ja kateus, joka voi yltyä vihaksi ja tuhoamisen vimmaksi. Nämä innostuksen lähteet elävät meissä kaikissa eikä niiden erottaminen toisistaan ole aina mahdollista.

 

1900-luvulla kaikki yhteiskunnalliseen innostuksen lähteet olivat yhteensopivia hyvinvointivaltion kanssa. Kun idealistinen missio oli luoda kaikkien yhteistä hyvinvointia ja kun kaikkien piti päästä siihen vaurauteen ja helppoon elämään, johon eliitti oli jo päässyt laajojen kansalaisliikkeiden kannattamalle muutokselle avautui ainutlaatuisen otollinen mahdollisuus.

 

Vasta jälkikäteen on käynyt ilmeiseksi, että viime vuosisadan liikkeiden menestys on vienyt kulttuurimme umpikujaan. Näkyvin ongelma on ilmastokriisi. Tutkijoiden mukaan ekologisen katastrofin välttämiseksi ilmasto-ongelman ratkaiseminen ei riitä. Lisäksi on pakko hillitä  maankäytössä ja valtamerten tasapainossa tapahtuvia muutoksia.

 

Vieläkään ei ole riittävästi ymmärretty mitä kaikkea kasvun rajoista seuraa. Siitä sopii tosin kiistellä, perustuiko Suomen vaurastuminen jo toisen maailmansodan jälkeen kehitysmaiden ja luonnon riistoon? Varmaa on joka tapauksessa, että planeetan kantokyky ylittyy ennen kuin ihmiskunnan enemmistö on päässyt siihen aineelliseen hyvinvointiin, josta keskiluokka läntisessä Euroopassa tänään nauttii. Suuri osa suomalaisista kuuluu maailman rikkaimman prosentin joukkoon.

 

Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Vihreän kasvun kuherruskuukausi on kuitenkin nyt ohi. Karu empiirinen totuus on, että talouskasvun ja ekologisen tuhon sisäistä sidettä ei ole missään onnistuttu katkaisemaan.

 

Johtopäätös on yhtä vääjäämätön kuin se on armoton. Kehityksen ja ekologisten ongelmien kasaaminen seuraavien sukupolvien ratkaistaviksi on vasta viime vuosikymmeninä paljastunut 1900-luvun suurten liikkeiden menestyksen ehdoksi. Nyt on johtopäätösten aika. Visio teollisteknisestä kasvuyhteiskunnasta ihmiskuntaa yhdistävänä projektina lepää valheen varassa. Täsmällisemmin, se lepää sen toiveajattelun varassa, että tulevaisuudessa tekniikasta voi tulla niin hyvää, että se ratkaisee aikamme ongelmat tuottamatta uusia, kenties vielä isompia ongelmia niiden tilalle.

 

Politiikan vaihtoehdot ovat siksi valtavan ravistuksen kohteena. Enää mikään poliittinen liike ei voi uskottavasti luvata kaikille ihmisille pääsyä yhteiseen, pohjoismaiseen, korkean kulutustason hyvinvointiyhteiskuntaan.

 

*

 

Poliittista tilannetta Suomessa ja Euroopassa selittääkin parhaiten politiikan objektiivisissa ehdoissa tapahtuneet muutokset. Innostuksen lähteet ovat pysyneet entisinä mutta nykyisellään ne vievät ihmisiä eri suuntiin politiikassa. Kauna vie ihmisiä uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen.

 

Aatteellisuus, joka näyttää vaativan meiltä uhrautumista ja luopumista, tuskin riittää viemään punavihreää politiikkaa suureen nousuun. Tilanne muuttuu otollisemmaksi vain jos onnistumme muuttamaan poliittisen mielikuvituksemme ehtoja; sitä mihin suuntaan ihmisyyteemme kuuluvat ikävät voimat ja parhaat voimat meitä ja politiikkaa kuljettavat.

 

Tämä on ilmeistä mutta samalla uutta ja hämmentävää, jopa pelottavaa. Totuus on, että totuuden kohtaaminen on meille vaikeaa. Siksi takerrumme herkästi epärealistisiin toiveisiin "globaalihallinnasta", "vihreästä taloudesta" tai "kestävästä kasvusta".

 

Uusvasemmisto pakenee totuutta yhtymällä ratkaisevassa kohdassa oikeistodemareiden ja samalla markkinaoikeiston ja populistien politiikan linjaan. Yhteen lauseeseen ongelman voi tiivistää näin: iso osa vasemmistoa ja myös vihreää liikettä hakee tänään oikeiston kanssa ratkaisuja aikamme haasteisiin syventämällä Suomen ja Euroopan riippuvuutta vientimenestykseen nojaavasta ja yhä tiiviimmin globaaliin tuhotalouteen integroituneesta elämänmuodosta.

 

*

 

Syvin virhelähde on vääristynyt kuva hyvästä elämästä. Kuvittelemme liiaksi, että niin sanottu "Maslowin tarvehierarkia" on tosi. Kuvittelemme siis, että meillä on aineellisia tarpeita, jotka pitää ensin tyydyttää, ennen kuin voimme tyydyttää muita tarpeita. Mielikuva haittaa arkista elämäämme mutta se on erityisen haitallinen kun sen annetaan ohjata politiikkaa. Emme silloin aina näe, että historian muutokset kumpuavat aina vapauden ja solidaarisuuden tarpeistamme yhtä lailla ja yhtä perustavasti kuin ruumiimme tarpeista ja nautintojen halusta.

 

Markkinauskoiselle oikeistolle tarvehierarkian vääristynyt ihmiskuva sopii. Se ruokkii ajatusta itsekkäästi omaa etuaan ajavasta ihmisestä ja uskoa markkinavoimiin nojaavasta yhteiskuntajärjestyksestä. Vihreät ja vasemmisto eivät aina yhdy tähän ihmiskuvaan, mutta emme aina myöskään huomaa kuinka lähellä sitä usein itse elämme ja kuinka paljon annamme sen vaikuttaa strategiseen ajatteluumme ja poliittiseen työhömme.

 

Yleisin virheemme on seuraava: Aina kun ajattelemme, että talouspolitiikka on politiikan perustavin ala olemme poliittisessa ajattelussamme vääristyneen ihmiskäsityksen vankeja. Saatamme unohtaa, että talouspolitiikassa on kuitenkin kyse vain välineistä, keinovalikoimasta, eikä poliittisen työn tavoitteista. Tällöin peli on menetetty ennen kuin olemme päässeet kunnolla edes alkuun.

 

Avuksi tarjotaan nykyään usein taloudellisen menestyksen perinteisen BKT-mittarin korvaamista inhimillisen kehityksen indeksillä tai muilla mittareilla, joissa huomioidaan ekologista jalanjälkeä, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, sukupuolten tasa-arvoa, koulutustasoa ym. Mittareiden muuttamisessa on järkeä. Mutta sekään ei paljoa auta, jollemme onnistu muuttamaan ajatustottumuksiamme kahdessa muussa, perustavammassa asiassa: teknologiapolitiikassa ja valta-analyysissamme.

 

*

 

Kysymys vallasta on näistä aiheista tutumpi. Rahalla on taipumus seurata valtaa. Jos valta on harvoilla, raha menee herkästi harvoille ja he määrittelevät vallankäytön tavoitteet itselleen sopiviksi. Jos valta on demokraattista, hyvinvoinnin tavoitteita voidaan määritellä yhdessä uudelleen ja talouden tuottama hyvä voidaan jakaa tasaisemmin.

 

Talouspolitiikka ei siksi ole politiikassa ydinasia. Jos valta on meillä, voimme valita miten taloutta ohjaamme. Jollemme heti osaa valita oikein voimme kuitenkin oppia virheistämme ja korjata kurssia. Tästä syystä valtasuhteiden demokratisointi on ensisijainen haaste ja oikean talouspolitiikan valinta toissijainen. Ei tämä kovin kummoinen asia ole, eikä uusi. Silti useimmat poliittisesti aktiiviset ystäväni käyttävät enemmän aikaa talouspolitiikan vaihtoehtojen miettimiseen kuin demokratian edistämiseen.

 

Tämä hämmentävä tilanne kaipaa selitystä. Voimme kiinnittää huomiomme seuraavaan: 1990-luvulta alkaen kaksi täydellisen yhteensopimatonta asiaa on ollut punavihreän ja sosiaaliliberaalien "keskusta-vasemmiston" keskuudessa muodissa. On ollut muodikasta moittia uusliberaalia politiikkaa. Samalla on ollut muodikasta peräänkuuluttaa Euroopan unionin ja muiden uusien kansallisvaltiota vahvempien poliittisten toimijoiden aseman vahvistamista. Nämä "kansallisvaltioiden jälkeiset" uudet ja vahvat toimijat, joiden valtaoikeuksia on haluttu lisätä, kärsivät kuitenkin "demokratiavajeesta."

 

Näin ystäväni ovat olleet mukana oikeuttamassa ja usein aktiivisesti edistämässä vallan siirtoa harvoille: virkamiehille, yritysten lobbareille, finanssilaitoksille. Tuore esimerkki siitä, mihin tällainen ajattelemattomuus johtaa on EU:n vaivalloinen eteneminen kohti "pankkiunionia". Virallinen tavoite on ollut sijoittajavastuun lisääminen ja finanssijärjestelmän vakauden edistäminen. Todellisuudessa pakkiunionin nimellä tehdyt muutokset entisestäänkin vahvistavat Euroopan keskuspankin talouspoliittista valtaa. Samalla pankkitoimintaa säätelevät normit ovat jääneet finanssisektorin lobbareiden toiveiden mukaisiksi. En näe, että tällainen pankkiunioni voisi kovinkaan suurella todennäköisyydellä estää sellaisten kriisien puhkeamista uudelleen, joiden perustavan logiikka on "bail-out": voittojen yksityistäminen harvoille ja pankkien tappioiden sosialisointi.

 

Pankkiunionin epäonnistuminen on kuitenkin vain esimerkki. Tarkoitukseni on havainnollistaa yleisempää epäilyäni, että talouspolitiikan suunnanmuutos voi olla vaikeaa saada aikaan ellei valtaa ensin demokratisoida.

 

Vanhan vasemmiston perilliset, jotka ovat halunneet toteuttaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota globaalisti ovat arvioineet globaaliksi kasvaneen kapitalismin hallinnan välttämättömäksi. Siksi he ovat olleet mukana luomassa Euroopan unionia ja muita ylikansallisia poliittisia hallinnan välineitä.  Vihreä liike, jonka tavoitteena on ollut globaalien ympäristöongelmien hallinta on toiminut saman logiikan mukaan. Hyvien tavoitteidensa harhauttamina nämä liikkeet ovat hyväksyneet ja usein jopa aktiivisesti edistäneet vallan siirtämistä demokratioilta markkinoille ja ylikansallisten organisaatioiden virkamiehille. Pidän tätä haaveiden varaista integraatiopolitiikkaa aikamme vasemmiston ja vihreän liikkeen monumentaalisena virhearviona.

 

*

 

Miten näin suuri ja näin ilmeinen virhe on ollut meille mahdollinen? Asian voi tiivistää seuraavasti: Olemme kuvitelleet, että ainoa vaihtoehto on ylikansallisiksi kasvaneiden markkinavoimien ylikansallinen hallinta. Emme siksi ole nähneet, että parempi vaihtoehto voi löytyä jos vähennämme markkinavoimien globaalia voimaa vähentämällä riippuvuuttamme niistä.

 

Tärkein virhearviomme lähde on, näin ehdotan, kyvyttömyytemme tarkastella teknologiaa kriittisesti. Vasemmiston keskuudessa on ollut viime vuosikymmeninä muodikasta haukkua talouspolitiikkaa vaihtoehdottomaksi. Kuitenkin vaihtoehdottomuus on todellista vain teknologiapolitiikassa, mutta ei talousajattelussa.

 

Olemmehan oppineet moittimaan oikeistoa siitä, että se esittää omia talouspoliittisia ohjeitaan ja suunnitelmiaan "neutraaleina" oppeina. Tyypillinen esimerkki on budjettien tasapainottamisen vaatimus. Pitää paikkaansa, että monet aivan kunnolliset ihmiset ovat alkaneet pitää julkisen talouden "tasapainoa", säästöjä ja leikkauksia lähes luonnonlakien sanelemina välttämättömyyksinä. Tasapaino pitää kuitenkin, keynesiläisittäin ajateltuna, suhteuttaa talouden suhdannesykleihin. Lisäksi on huomioitava aktiivisen, sosiaalisesti vastuullisen keskuspankin rahapolitiikan keinoja. Näistä teemoista uusvasemmisto on taloustieteen nobelisteja Paul Krugmania ja Joseph Stiglitziä myöten pitänyt melua 1990-luvun alusta lähtien.

 

Tämän "melun" ansiosta tiedämme, että talouspolitiikassa on vaihtoehto monetaristien ja "uusliberaalien" kuripolitiikalle. Väitämme silti joskus, että talouspolitiikka on vaihtoehdotonta. Oikeastaan kyse on kuitenkin vain siitä, että olemme hävinneet vaalit.

 

Teknologiapolitiikassa tilanne on aivan eri. Tekniikan olemme totisesti jättäneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Kuitenkin ihminen muuttaa omia ja planeetan muiden lajien elinehtoja ehkä kaikkein voimakkaimmin juuri tekniikkaa kehittämällä.

 

Tekniset muutokset vaikuttavat elinehtoihimme neljällä tavalla. Tapahtuu sitä, mitä uuden tekniikan hyvään tarkoitukseen kehittäneet ihmiset halusivat saada aikaan.  Toiseksi tapahtuu sitä, mitä he eivät osanneet ennustaa. Kolmanneksi tapahtuu sitä, mitä pahaa tarkoittavat ihmiset teknisillä innovaatioillaan tieten tahtoen saavat aikaan. Neljänneksi tapahtuu sitä mitä heidän kekseliäisyydestään seuraa mutta mitä he eivät osanneet ennustaa. Myllerrys on viime vuosisatojen aikana ollut aikamoinen ja muutoksen vauhti näyttää edelleen kiihtyvän.

 

Historia ei nähdäkseni tue ajatusta, että suuren tuhonvoiman tekniikka voisi pysyä aina hyvätahtoisten ihmisten käsissä. Historia ei myöskään lupaa meille, etteivätkö suuret tekniset muutokset usein toisi tarkoitettujen seurausten lisäksi hyvin mittavia arvaamattomia seurauksia.

 

Merkittävin havainto on kuitenkin tämä: historia ei lupaa meille varmasti, että eilisen tekniikan arvaamattomiin vaikutuksiin voidaan löytää uudella tekniikalla kestäviä ratkaisuja. On esimerkiksi mahdollista, mutta ei varmaa, että ilmastoa voidaan oppia manipuloimaan uudella tekniikalla taitavasti ja hallitusti.

 

Tilanne on outo. Käyttäydymme politiikassa ikään kuin tekninen kehitys olisi vääjäämätöntä eikä ihmisten valintojen tulosta. Samaan aikaan teemme kuitenkin politiikassa päivittäin ratkaisuja, jotka ohjaavat ja usein kiihdyttävät tekniikan kehitystä. Tuloksena on hallitsematon ja kiihtyvä muutos, jossa vaara kasvaa päivä päivältä.

 

Uskallan väittää, että vähäinenkin poliittinen keskustelu tekniikasta – jos sellaiseen pääsemme –  päätyy nopeasti yksinkertaiseen nyrkkisääntöön. Sen mukaan hyvässä teknologiapolitiikassa maksimaaliset riskit minimoidaan. Tästä nyrkkisäännöstä voimme helposti johtaa kaksi muuta ohjetta. Meidän tulisi vähentää riippuvuuttamme teknisistä riskeistä ja arvaamattomista muutostekijöistä. Meidän tulisi toisin sanoen lopettaa hallitsematon tekninen kehitystyö. Samasta syystä meidän tulisi vähentää riippuvuuttamme globaalista integraatiosta ja taloudellisesta vaihdannasta, joka käytännössä syventää riippuvuuttamme tekniikan uusimmista kehityspoluista.

 

Teknologiapolitiikan rationalisointi edellyttää siis globaaliriippuvuuden katkaisemista ja koko yhteiskunnan, myös sen tarvitseman tekniikan, kehittämistä paikallisen omaehtoisuuden suuntaan. Tämä käänne on ekologinen ja demokraattinen välttämättömyys. Näin on ainakin jos haluamme, että hyvinvointimme jatkuvuus ei olisi siitä kiinni, että tekniikan tuntemattomat riskit eivät toteudu. Käänne on myös suunnaton mahdollisuus hyvinvoinnillemme kahdella tavalla.

 

Riippuvuuden katkaiseminen tuo meille kehityksen, jota voimme pitää meidän valitsemanamme, siis vapautemme toteutumisena, emansipaationa! Vaihtoehtona on ikuinen sopeutuminen maailmaan, jonka riskit alati kasvavat. Toiseksi, ihmiset, kunnat, maat, alueet ja maanosat, jotka lähtevät rakentamaan uutta kestävää hyvinvointia teknisteollista riippuvuuttaan globaalin talouden vaihdannasta vähentämällä, luovat myös itselleen ja muille toivoa uudesta politiikasta, joka vaivattomasti yhdistää politiikan kaksi suurta innostuksen lähdettä: kestävän oman edun tavoittelun ja epäitsekkään aatteellisuuden.

 

*

 

Uuden vuosisatamme tärkein poliittinen tehtävä on siis kulttuuripoliittinen. 1800-luku ja 1900-luku loivat meille Maslowin fantasian ja sen mukaan käyttäytyvän, hyötyä itsekkäästi tavoittelevan ihmisen, eli “homo economicuksen”. Tämä fantasia ja sen mukaan elävä ihmistyyppi on tehtävänsä tehnyt. Nyt tarvitaan jotain muuta.

 

Sosiaalidemokraattisen liikkeen uusi nousu edellyttää siksi radikaalia uudistumista poliittisen analyysin ja perimmäisten tavoitteiden tasolla. Myöskään esimerkiksi vihreän puolueen, vasemmistoliiton ja SDP:n yhdistyminen hipstereiden ja ay-liikkeen yhteisen sateenvarjon alle ei tuo vastausta aikamme haasteisiin, ellei uusi liike ole valmis siirtämään poliittisesti mahdollisen rajoja.

 

Seuraavien vaalien voittaminen Urpilaisen tai Rinteen johdolla on SDP:lle vaikeaa, joskaan ei ehkä mahdotonta. Sellainen voitto olisi kuitenkaan parhaassakin tapauksessa vain välivaihe matkalla kohti suuria muutoksia.

 

Globaalisaatioriippuvuuden purkaminen ja omaehtoisen, tasa-arvoisen talouden, tekniikan ja elinpiirin rakentaminen on alkavan vuosisadan kultainen tie, jota kulkemalla kauna ja aate, halumme jäädä henkiin ja halumme elää uudella tavalla ihmisiksi yhdessä, voivat onnellisesti yhdistyä. Tämän yksinkertaisen mutta abstraktin vision muuttaminen innostavaksi kansanliikkeen ohjelmaksi on aikamme politiikan perustava ja suuri tehtävä. Kun haemme muutosta voimme edelleen oppia paljon sosiaalidemokraattisen liikkeen historiasta, mm. sen että suurimmatkin muutokset kannattaa toteuttaa askel askeleelta jotta ylilyöntejä voidaan välttää ja virheistä oppia.

 

 

 

Thomas Wallgren

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian dosentti ja Von Wright–Wittgenstein-arkiston johtaja. Hän on helsinkiläinen sosiaalidemokraattinen kaupunginvaltuutettu joka oli mukana perustamassa Vihreää liittoa 1987. Hänen monivuotinen kampanjansa SDP:n puheenjohtajaksi on jäänyt lähes kaikilta huomaamatta.


Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (20 kommenttia)

Reijo Tossavainen

"Populistien rasistinen siipi", sanoo blogisti. Se vähäinen arvostukseni blogistia kohtaan hävisi saman tien.

Samalla ymmärsin entistä kirkkaammin, miksi niin moni demari on vaihtanut perussuomalaisiin. Samalla ymmärsin entistä kirkkaammin, miksi demareiden korpivaellus tulee jatkumaan pitkälle hamaan tulevaisuuteen.

Pentti Järvi

Wallgrenilta ihan turha lisäarviointi jo muutenkin turhan pitkään kirjoitukseen.

Miksi muuten Ruotsissa demarit pärjäävät paremmin kuin hyvin?

Käyttäjän wahrheit kuva
Kari Kero

Harmittaa vietävästi, että kansanedustaja ei voi enää arvostaa blogistia. Blogistia, jonka viileä toteamus perussuomalaisten rasistisiivestä ilmeisesti sai persujen propagandistinkin omatunnon hereille. Näin turtuneita ja tottuneita kai sitten ollaan persujen vuosia kestäneeseen humaanien arvojen pilkkaamiseen.

Käyttäjän MattiKouri kuva
Matti Kouri

Tossavainen!

Se kappale, josta luit kolme sanaa, kuuluu kokonaisuudessaan näin:

"Populistinen oikeisto on tuonut takaisin politiikkaan joukon ihmisiä, jolle pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo tekee kipeää. Näkyvänä ongelmana on populistien rasistinen siipi. Perussuomalaisten omille kannattajille vielä suurempi ongelma on puolueen omaksuma talouspoliittinen linja. Perussuomalaisten kannattama sääntelemättömän vapaakaupan Eurooppa on globaalisti toimivien pankkien ja yhtiöiden unelma. Suomen työttömille ja muille globalisaation häviäjille se on kaikkein huonoin vaihtoehto."

Mikä tässä sinua niin kovasti otti sydämestä? Tosiasiahan tuo on, että perussuomalaisten KANNATTAJAT tulevat kärsimään kaikkein eniten perussuomalaisen PUOLUEEN talouspoliittisesta linjasta.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

Maslow´n fantasiahan on vain yksinkertaistettu kaavio markkinatalouden periaatteista, joten se kelpaa oikein hyvin kaikkiin oppikirjoihin tukemaan ainoaa oikeaa totuutta yhdestä näkökulmasta.

Huomaan sinun aiheuttaneen itsellesi ylitsepääsemättömän ongelman: Olet ainakin omien havaintojeni mukaan puolueesi ainoa edustaja, joka ajattelee tähän suuntaan. Kritisoit mahdoollisuuksiamme muuttaa maailmaa perinteisin keinoin globaalilla päätöksenteolla, mutta yrität silti samassa mittakaavassa muuttaa puoluettasi oman näkemyksesi suuntaan. Kumpikaan ei tule siihen muutokseen sopeutumaan, koska historiallinen ja poliittinen painolasti ovat aivan liian raskaita.

Mielestäni perussuomalaisia koskeva analyysisi osuu aivan oikeaan. He kuvittelevat kannatuksensa tunnossa, että muut eivät vain ole yrittäneet tarpeeksi ja vika on varsinaisesti kaikissa ulkoisissa tekijöissä, jotka ovat muuttuneet järjestelmälle tyypillisten ominaisuuksien ansiosta. Äänisaaliista suurin osa on protestia, joka sulaa puolueen harhaisten kuvitelmien toteutumattomuuteen.

Käytin itse vuosikaudet maailmankuvani kirkastamiseen, enkä saanut siihen kokonaiskuvaan sovitetuksi yhdenkään eduskuntapuolueen rakennetta, saati pyrkimyksiä.

Mielestäni sinun tulisi harkita siirtymistä Itsenäisyyspuolueen riveihin, koska perehtymällä sen ohjelmaan löydät lähes kaikki mieltäsi askarruttaneet vastaukset. Ellei valmiina, niin ainakin demokratialle alistuskelpoisina puolivalmisteina. Valmistahan ei tule koskaan, koska joudumme reagoimaan ympäristömme muuttumiseen, nyt vieläpä aika radikaalein tavoin fossiilisten energiamuotojen saatavuuden rajoittuessa.

SDPn historiaan mahtuu hyvin kunniakas jakso, mutta jäsenistön voimakkaat riippuvuudet sen ympärille luoduista rakenteista tulevat estämään puolueen kyvyn uusiutua, eli olet mielestäni aivan oikeassa Rinteen mahdollisuuksista. Toivon pilkahdus voi tuoda pienen piikin kannatukseen, mutta alamäki jatkuu sen jälkeen.

Muutos voi lähteä ainoastaan vanhojen rakenteiden ulkopuolelta, koska vain sieltä käsin voidaan kiihkottoman realistisesti arvioida kokonaisuutta ja siitä muotoutuvia ihmisten tarpeita. Sekä tarve että halu muutokselle ovat huutavia, mutta yhteinen näkemys ja uskallus hypätä pois vanhasta puuttuvat.

Mahdollisuuksia ei näe, ellei ole valmis poistumaan oman karsinansa ulkopuolelle. Oravanpyörässä juoksevilla tilanne on sama. Koska heidän oma arkensa toimii ainakin jollain tavalla, henkilökohtainen motiivi puuttuu, vaikka uutiset ympärillä olisivat miten huolestuttavia.

Muutos tulee tapahtumaan. Sen nopeus on täysin riippuvainen siitä, kuinka kykenemme organisoitumaan sen edellyttämällä tavalla.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

On hienoa, että älykäs filosofi antaa pohjaa ajattelulle. Kannattaa lukea tarkaan ja ajatella ennen raflaavia yksioikoisia mielipiteitä.

Käyttäjän koskela kuva
Matti Hemmi

Olen joskus, pienemmissä käsitteellisissä asioissa ollut hyvinkin samaa mieltä Thomas Wallgren'in kanssa. Hänen olisi toki kannattanut välillä purkaa paineita ja raottaa ajatushautomonsa kopan kantta, ettei mopo karkaa noin vakavasti käsistä. Siitä kuitenkin nostan hattua, että miesi jaksaa purkaa patoutumiaan noinkin intensiivisesti ja älykkäästi.

Valitettavasti todellisuuden prinsiipit eivät mahdu mitenkään enää nykyajan raameihin. Siinä käy usein niin, että kun tarjotaan vanhoille teini-Corollakuskeille Ferrarin käyttöohjekirjaa, karkaa punaviherstallari-'raaseri' hyvää tarkoittavista känsättömistä kätösistä kuin ökymersun hinauksessa köyden päässä rikki mennyt ladan evoluutioversio pöpelikköön, vaikka navigaattorissa miten lukisi minkä hyvinvointivaltion osoite tahansa.

Tua perussuomalaisuus vaikuttaa olevan hyvin lähellä niin Thomaksen kuin Timo Isosaarenkin, (toinen eksynyt fiksu tyyppi), ajatusmaailmaa, notta tungosta persujen portilla riittänee. Timo Soini lienee tiivistänyt seulaa viimeaikoina kuitennii senverran, etten suosittele kokemaan pettymyksiä yhtään enempää tulevaisuuden kansallisen konkretian valtaapitävien alueella.

Hannu Töyri

Kyllä Wallgren osaa kirjoittaa pohdiskelevasti ja syvää luotaavasti niin kuin filosofille kuuluu, mutta jotenkin vaihtoehdot jäivät vähän akvarellimaisen hämäräksi.

Tekniikka sain harmaita sävyjä ja vaihtoehto sille ei ollut ihan selkeä. Sen varaan on kuitenkin rakennettu aika vahvasti hyvinvointiyhteiskunnan sosiaalidemokraattinen malli, sillä tekniikan varaan on rakennettu työväenluokan nousu ja lasku, joka puolestaan oli, ja näyttää vähän siltä juuri nyt että se on, sosiaalidemokraattisen liikkeen nousu ja lasku.

Toimeentulokysymys on rakennettu sosiaalidemokraattisen liikkeen sisään niin vahvasti, että sitä on vaikea liioitella. Tämä saattaa olla selityksenä myös tuolle yli kolmen prosenttiyksikön kannatuksen laskulle. On huolehdittu liikaa muun Euroopan asioista suomalaisen palkansaajan kustannuksella.

Toinen toimeentulokysymykseen liittyvä asia on tämä joka ei oikein kunnolla näkynyt kirjoituksessa, vaikkakin degrowth välkähteli silloin tällöin. Millä kirjoittaja luulee saavansa sosiaalidemokraattisen liikkeen riittävässä määrin mukaan politiikkaan jossa Länsi-Euroopan työtätekevien elintasoa tullaan alentamaan. Muuta mahdollisuutta ei ole, jos kehitysmaiden elintasoa aiotaan nostaa ilman kokonaistuotannon kasvattamista, kuten esim. Attacin sivuilla asiasta kirjoitetaan. On ehkä vaikea saada ihmiset ymmärtämään, että meidän, puhuttaisiinko Keski- ja Pohjois-Euroopasta, olisi velvollisuus toimia kehitysmaiden sosiaalitoimistona. Tästä ei selviä Urpilainen eikä Rinne.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

SDP:n kannatukseen saattavat vaikuttaa myös ikäpolviasetelmat. En usko, että kyse on vain äänivuodosta esim. Perussuomalaisille. Ne äänestysikäiset, jotka jättävät äänestämättä, eivät vain tiedä, miksi kannattaisivat SDP:tä. Kannatusprosentit eivät siksi ole koko totuus.

Jutta Urpilainen on ulkoiselta habitukseltaan kaikkea muuta kuin perusdemari, jollaisena miellän tehtaan duunarin. Enoni teki elämäntyönsä Varkauden paperitehtaalla, edeten lopulta paperikoneenhoitajaksi. Hän oli vankkumaton demarimies ja uskon, että hänen olisi ollut vaikea kannattaa puheenjohtajaa, joka hyväilee oikeistolaisuutta.

On mahdollista, että Rinne vastaa mielikuvaa johtajasta, joka vakuuttaa työväestöä enemmän näköisesti kuin poliittisilla kannanotoillaan. Minusta nämäkin seikat ovat merkittäviä, eivät vain poliittiset argumentoinnit. Eikös SDP:n puoluelinja ole kuitenkin niin Urpilaiselle kuin Rinteellekin samankaltainen.

Hyvinvointi -sanana on jo kulunut klishee. Olisikin tärkeää, että puhuttaisiin enemmän niistä arvoista, jotka mahdollistavat kaikille senkaltaiset elinolosuhteet, että kenenkään ei tarvitsisi kerjätä, eli ottaa vaikkapa pikavippejä, selviytyäkseen elämisen kuluistaan.

Ihminen punnitsee arvojaan monella tasolla. Puolueet eivät ole ainoa rintama, jonne rynnätään. Surullista onkin, että kansanedustuslaitoksesta ja nyt myös euroedustustajuudesta, näyttää muodostuneen eliittikenttä, jonne pyritään vallankäyttäjiksi, mutta lopulta harvat edustajat toimivat lopulta ilmoittamiensa arvojensa mukaisesti. Ihmettelenkin niitä valtavia eläkkeitä, joita muutamasta vuodesta ns. päättäjänä voi saada.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

SDP:n menestyksen ratkaisevat naiset. Rinne ei ole heidän esikuvansa, jos puhutaan siitä, että muistakin ryhmistä SDP voisi vetää uusia äänestäjiä. Rinne edustaa menneen maailman ajattelua.

PS. Mistä muista puolueista löytyy Thomaksen kaltaista filosofista pohdiskelua julkisesti näinä päivinä ??? En ole SDP:n jäsen, arvostan vain hyvää keskustelua ja ajattelua. Tämä oli sitä.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Heikki K., pistäydyinpä juuri kirjoittamassa puheenvuoron naisten äänistä - kyllä tämän päivän naiset ovat hereillä ja äänestävät 'jaloillaan'.

Kyse ei ole kuitenkaan Jutasta, jota äänestettäsiin, sillä hänen tapansa on liian mielistelevä - hän ei edusta naisten tasa-arvoa.

Käyttäjän MirjamiParant kuva
Mirjami Parant

Älyllinen pohdinta ja keskusteluun innostava puheenvuoro Thomakselta, mutta liian pitkä näihin foorumeihin.

Käyttäjän ErkkiKelloniemi kuva
Erkki Kelloniemi

"hyvinvointivaltio ratkaisi työn ja pääoman ristiriidan ja voitti pahimman köyhyyden ja kurjuuden"
Näinköhän se meni. Työn ja pääoman välinen ristiriita on kapitalistisen talousjärjestelmän perustavaa laatua oleva ristiriita, joka ei ratkea sillä, että kaikkein köyhimmillekin jaetaan leipää, oli jakajana valtio tai Punainenristi. Sitähän nyt Hursti tekee, kun työväenliike ei huolehdi muista kuin työssäkäyvistä ja jäsenmaksunsa maksaneista. Meillä on melkein miljoona köyhää tässä maassa. 350 000 työtöntäkin. Työn ja pääoma välisen antagonismin poistaminen edellyttää pääomasuhteen lakkauttamista. Sosialismia. Työvänliike on kannatuksineen maassa sen takia ettei se uskalla puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Erityisesti sellaiset uudet työväestön ryhmät, joilla ei ole ns perinteisen teollisuustyöväestön historiatietoa ja kokemusta kapitalismista, ovat joutuneet idelogisesti harhateille, koska työvänliike ei osaa puhua heille heidän todellisesta asemastaan ja intresseistään. Siksi he ovat Kokoomuksen, Perussuomalaisten, Kepun, Vihreiden jne.. porvarillisen idelogian ja politiikan harhaan johtamia. Urpilainen on kaukana oikealla. Sieltä ei tule työväenliikkeelle uutta kannatusta. Päinvastoin on käynyt kuten luku 15, 8 osoittaa. Pitää kääntyä vasemmalle ja asettaa välitavoitteeksi luku 25.

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

Kelloniemi. Jätit vasemmistoliiton pois puoluelistaltasi. Onko niin kipeää se, että vasemmistoliitto on pahin luokkapetturi?

Kalevi Lystimäki

Pitääköhän tuo oikeistolaistuminen paikkansa arkipäivässä? Yhteiskunta hoitaa koulutuksen, sosiaalitoimen, sairaanhoidon, vanhusten hoidon, palo- ja pelastustoimen, jätehuollon, kaavoituksen, maantiet, rautatiet, lentokentät, puollustuksen, tullin ym. Aina kun uusi ala liitetään tähän kunnallistamiseen, valtiollistamiseen ja maakunnallistamiseen niin kustannukset tuplautuvat (palo-ja pelastustoimi, jätehuolto). Nämä muodostavat jo on jo yli 60% kansantaloudesta.
Eiko tämä ole sosialismia? Sitä on ns. kunnallinen itsehallinto, maakuntien toiminta, sairaanhoitopiirit, hanketalous, tukipolitiikka , osittain EU ja monet muut organisaatiot. Sähkölaitoksiakin suojaa monopolilaki, kuluttaja ei saa jälleenmyydä ostamaansa sähköä. Sähkönsiirtomaksu on täysin avoin piikki ostajan rahapussiin. Kunnallinen sähkölaitos, kaukolämpö sekä vesi- ja viemäröinti ovat myös verotuksen välineitä.
Meillä vahvistuu virkamiesten avulla tämä byrokratia. Puolueet ovat oikeasti piilososialistisia. Kuka kehtaa tämän tunnustaa? Missä pystyy näkemään oikeistolaistumista?

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

Korkea verotus leikkaa yksityisen kysynnän, joka kohdistuu muutenkin pääosin tuontituotteisiin.

Julkista sektoria on leikattu, minkä vuoksi se joutuu ostamaan palvelut kalliimmalla ja näköjään enimmäkseen heikommalla laadulla yksityiseltä puolelta. Maksajana sitä pidetään niin varmana, että yksityispuolelle ei juuri suurien riskien ja heikon kannattavuuden vuoksi kannata mitään tarjota.

Antti Kero

Kiinnostava havainto tämä tieteen ja teknologian epädemokraattisuus ja vaihtoehdottomuus. Fuusioenergian tapaus saattaisi olla tästä kiinnostava konkreettinen esimerkki. Jos, ja kun (~2030), ihmiskunta siirtyy fuusioenergiaan, tätä energiaa olisi tarjolla käytännössä _rajatta_. Tämä läpimurto saattaa joko pelastaa tai tuhota pallomme, mutta luultavasti jotain tältä väliltä. Poliittinen ja byrokraattinen jarrutus on kyllä erittäin tehokkaasti h i d a s t a n u t tätä kehitystä --- vuoteen 2000 asti fuusioteknologia kehittyi Mooren lain tahtiin, kunnes projektien suuruudessa tultiin rajalle, jossa alettiin tarvita monikansallista yhteistyötä. Sittemmin onkin vuosia riidelty vaikkapa siitä minne ensimmäinen nettotuotoltaan positiivinen laitos rakennetaan. Mutta minun on vaikea nähdä, miten vaikkapa fuusioenergia saataisiin poliittisesti houkuteltua takaisin pulloon. Lähde: https://www.ted.com/talks/michel_laberge_how_synch...

Käyttäjän FreeThinking kuva
Jukka Heikkinen

” Talouspolitiikka ei siksi ole politiikassa ydinasia. Jos valta on meillä, voimme valita miten taloutta ohjaamme. Jollemme heti osaa valita oikein voimme kuitenkin oppia virheistämme ja korjata kurssia. Tästä syystä valtasuhteiden demokratisointi on ensisijainen haaste ja oikean talouspolitiikan valinta toissijainen. Ei tämä kovin kummoinen asia ole, eikä uusi. Silti useimmat poliittisesti aktiiviset ystäväni käyttävät enemmän aikaa talouspolitiikan vaihtoehtojen miettimiseen kuin demokratian edistämiseen.”

Tuo oli aika merkittävä huomio tässä kirjoituksessa, eli talouspolitiikan merkityksestä ja miten valta jakaantuu ja kuinka hyvin sitä merkittävät talouspolitiikan vaikuttajat pystyvät kulloisessakin toimintaympäristössä hyödyntämään. Mutta jos valta on siellä missä raha, siihen vain Wahlroos ja hänen kaltaisensa sanoisivat, ei paha. Hekään eivät pysty kuitenkaan arvioimaan ja ennakoimaan kaikkien mahdollisten globaalisten talouspolitiikan, valtapolitiikan muuttujia, joita on entistä enemmän ja myös muuttuvat. Nämä vaikuttavat globaalisti jollakin tavalla entistä useamman valtion omaan talouspolitiikkaan ja siihen ketkä sitten valtaa oikeasti käyttävät (entistä harvemmat).

Seppo Grönvall

Politiikassa täytyy katsoa sekä lähelle että kauemmas. Pitää uskaltaa valita vähiten huono ratkaisu kun on valittavana vain huonoja vaihtoehtoja. 0-3 tappioasemasta voidaan nousta voittoon niin jalkapallossa kuin politiikassa. Tehtävä on vaikea, mutta voivottelu ei auta. Kysymys vallasta on tietenkin ensisijainen, mutta toivottavasti mikään puolue ei enää tavoittele yksinvaltaa. Laaja liitto on mahdollinen nyt vallassa olevaa yhtä prosenttia vastaan, mutta kuka osaa kirjoittaa ohjelman ja tavoitteet, joilla ihmiset yhdistetään ja kuka osaa koota ihmiset yhteen? Halveksimalla jotain kansanosaa tai puoluetta ei mitään rintamaa synny. Perussuomalaiset eivät vielä ole päässeet tekemään yhtä pahoja virheitä kuin demarit, mutta valitettavasti sekin aika taitaa olla lähellä.

Toimituksen poiminnat