Kestävään hyvinvointiin: SDP:n alamäki, Rinne ja 2000-luvun suuri muutos

15,8 alkaa olla tuttu luku suomalaisille. Kyseessä on SDP:n kannatus erään tuoreen gallupin mukaan. Minua kiinnostaa myös seuraavat luvut: 8,8 (Vas), 8,2 (vihr.). Punavihreät puolueet eivät yhteensä yllä kolmanneksen kannatukseen.

 

Samaan aikaan oikeisto on muuttunut. Muutos on vielä suurempi asia Suomelle kuin SDP:n alamäki. Aiemmin Pohjoismaista mallia tukeneet "oikeistopuolueet", Keskusta, Kokoomus ja RKP, edustavat nykyään käytännössä, joskaan eivät aina ideologisesti, radikaalia, markkinavetoista politiikkaa. Ajan henkeä kuvaa myös se, että perussuomalaiset ajavat vapaakauppainnollaan talouspolitiikassa vanhan oikeiston ohi oikealta.

 

Pohdin tässä miksi markkinahenkinen oikeisto on hyötynyt SDP:n alamäestä ja sitä onko sillä väliä kumpi voittaa SDP:n puheenjohtajavaalit, Urpilainen vai Rinne.

Ydinteesini on, että käänne yhteisen hyvinvoinnin politiikkaan jää haaveeksi, ellemme vähennä riippuvuuttamme globaalista, ekologisen tuhon talousjärjestelmästä. Ratkaisevaa on tekniikan kehityksen politisoiminen.

 

*

 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio jää maailmanhistoriaan 1900-luvun ja yleisemminkin 1400-luvulla alkunsa saaneen modernin aikakauden merkittävänä saavutuksena. Sosiaalidemokraattisen liikkeen merkitys hyvinvointivaltion rakentamisessa tunnustetaan laajasti. Nyt liike taantuu. Ilmiö on Euroopan laajuinen mutta SDP:n kannatuksen lasku Suomessa on erityisen dramaattinen.

 

Kuulun ensimmäiseen sukupolveen, jolle vanhan vasemmiston taantuma tuntuu luontevalta. Synnyin 1958. Olin vielä lapsi kun hyvinvointivaltio ratkaisi työn ja pääoman ristiriidan ja voitti pahimman köyhyyden ja kurjuuden. Saavutukset perustuivat kypsään vaiheeseen kasvaneelle kansanvallalle ja eri mieltä olevien keskinäiselle kunnioitukselle ja yhteistyölle. Kasvoin siis maailmaan, jossa modernin yhteiskunnan varhaiset suuret ongelmat oli ratkaistu. Tai siltä ainakin näytti.

 

Sukupolveni näki tehtävänsä kirkkaasti 1970-luvulla. Aikamme uusiksi haasteiksi olivat nousset ympäristön suojelu ja kansainvälinen solidaarisuus. Siksi loimme vaihtoehtoliikkeet, vihreän liikkeen ja globalisaatiokriittisen liikkeen.

 

Meille sopii hyvin, että sosiaalidemokraattinen liike uudistuu ja nousee vanhalta kestävältä arvopohjaltaan vastaamaan ympäristön ja globalisaation haasteisin. Teen paljon työtä tämän muutoksen eteen. Yhtä hyvin meille sopii kuitenkin myös se, että alkaneen vuosisadan politiikan sankariksi nousee jokin aivan uusi poliittinen voima, jota ei voida sijoittaa perinteisen politiikan puna-sini-vihreälle värikartalle. Intian Aam Aadmi (tavallinen ihminen) puolue, joka sai alkunsa vain kolme vuotta sitten korruption vastaisena kansanliikkeenä ja joka ylsi hurjaan vaalivoittoon Delhissä joulukuussa 2013 voi mahdollisesti olla ensimmäinen merkki tällaisen liikkeen noususta vaalipolitiikassa merkittäväksi. Aam Aadmi -puolueen ehdokkaita Intian valtakunnallisissa vaaleissa tänä keväänä ovat mm. suurten kansalaisliikkeiden ja politiikan tutkimuksen kansainväliset tähdet Medha Patkar, Yogendra Yadav, Subhash Lomte ja lukuisat muut "gandhilaiset" ystäväni. Toivotan heille menestystä!

*

 

Sukupolveni aktivistien kannalta viime vuosien kehitys Suomessa ja Euroopassa on ollut kehno. Vanha vasemmisto ei ole vielä löytänyt uskottavaa tietä vanhan osaamisensa ja uusien ratkaisujensa yhdistämiseen. SDP:n jättämän tyhjiön on täyttänyt oikeisto, joka näyttää perinteiseltä mutta joka käytännössä yrittää mahdotonta. Se nojaa yhä enemmän demokratiasta irrottautuneeseen ylikansalliseen hallintoon ja globaalisti integroituneisiin markkinoihin. Hyvinvoivalle keskiluokalle Euroopassa tämä "uusliberaali" politiikka on tuonut hetkellistä, joskin horjuvaa ja alakuloista turvallisuudentunnetta.

 

Ihmiset näyttävät ajattelevan, että vaikka vanha oikeisto ei enää lupaa meille parempaa elämää se ehkä kykenee estämään luisumisen katastrofiin. Syistä, joihin kohta palaan, minun on vaikea yhtyä tähän optimismiin.

 

Populistinen oikeisto on tuonut takaisin politiikkaan joukon ihmisiä, jolle pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo tekee kipeää. Näkyvänä ongelmana on populistien rasistinen siipi. Perussuomalaisten omille kannattajille vielä suurempi ongelma on puolueen omaksuma talouspoliittinen linja. Perussuomalaisten kannattama sääntelemättömän vapaakaupan Eurooppa on globaalisti toimivien pankkien ja yhtiöiden unelma. Suomen työttömille ja muille globalisaation häviäjille se on kaikkein huonoin vaihtoehto.

 

*

 

Sosialistit saattavat nousta keväällä europarlamentin suurimmaksi ryhmäksi. Mutta oikeiston yhteenlaskettu hegemonia EU:ssa näyttää silti vahvistuvan. Eurooppalaisten sosialistien heikkouden perimmäinen syy on meissä itsessämme. Analyysimme yhteiskunnan tilasta ja ratkaisureseptimme eivät ole (vielä?) riittävän vakuuttavia ja innostavia. Suomen SDP:n tila on eurooppalaisittain tyypillinen.

 

Sekä Antti Rinne että Jutta Urpilainen ovat erinomaisia johtajaehdokkaita SDP:lle. He edustavat varsin hyvin eurooppalaisen vasemmiston kahta pääsuuntausta tänään. Heidän linjapuheisiinsa perehtymällä saamme realistisen kuvan näiden suuntausten vahvuuksista ja heikkouksista.

 

Urpilaisen linja on testattu. Hän edustaa rehellisesti torjuntavoittojen politiikkaa. Tavoitteena on pohjoismaisen mallin puolustaminen. Käytännössä hyväksytään hyvinvointivaltion hidas alasajo. Tulos on minun arvoillani mitattuna selvästi siedettävämpi kuin oikeiston ratkaisut olisivat olleet ilman Urpilaisen johtamaa SDP:tä. Vyönkiristykselle tämä "oikeistodemareiden" linja ei kuitenkaan lupaa loppua. Siksi en myöskään usko SDP:n kannatuksen nousuun Urpilaisen johdolla.

 

Antti Rinne haastaa Urpilaista eurooppalaisen uusvasemiston niin sanotulla jälkikeynesiläisellä talouspolitiikalla. Sen kestävänä oivalluksena on talouspolitiikan laajan keinovalikoiman aktivoiminen työllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Jälkikeynesiläinen politiikka tarjoaakin työn ja tasa-arvon kannalta lyhyellä tähtäimellä aitoa parannusta nykymenoon.

 

Silti on pakko todeta, että uusvasemmisto, jota Rinne hyvin edustaa, epäonnistuu perustavassa yhteiskunta-analyysissaan ja asettaa kestämättömiä tavoitteita. Vaikka pidän mahdollisena, että Rinteen puheenjohtajuudella SDP:n kannatus voi hetkellisesti nousta, niin yhtä lailla hänen kuin Urpilaisenkin johtamassa puolueessa on pakko tehdä merkittävää aatteellista työtä ja käytännöllistä ohjelmatyötä, jos haluamme että SDP:stä tulee jälleen Suomen johtava poliittinen liike.

 

Aloitetaan tavoitteista: Uusvasemmiston tavoitteena on Suomen ja Euroopan työn, julkisen talouden sekä hyvinvointivaltion pelastaminen luomalla edellytyksiä kasvulle ja taloudellisen kilpailukyvyn säilymiselle. Laajempana tavoitteena on kapitalismin globaali hallinta ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion toteuttaminen maailmanlaajuisesti. Näissä asioissa "oikeistodemarit" ja uusvasemmiston välillä ei itse asiassa ole eroa.

 

Tavoite on kuitenkin mahdoton ja vie, ellei siihen tuoda jatkossa merkittävästi uutta, planeetan yhtä varmaan tuhoon kuin oikeiston tarjoama politiikka. Väitteeni voi vaikuttaa radikaalilta tai jopa provosoivalta. Kyse ei kuitenkaan ole provokaatiosta vaan sen tunnustamisesta, jonka me tavallaan kaikki jo tiedämme. Länsimainen teollistekninen kulutusyhteiskunta sellaisena kuin me sen tunnemme on historiallisesti katsoen lyhytkestoinen sivilisaatio.

 

Asia on tuttu, mutta se on jäänyt viime vuosina taka-alalle. Sitä on siksi pakko tässä karkeasti eritellä, jotta politiikan hyvät vaihtoehdot, ja mitä ne meiltä vaativat, tulisivat jälleen selvästi näkyviksi. Totesin, että hyvinvointivaltion saavutukset olivat huomattavia. Liian vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt 1900-luvun suuren menestyksen ehtona ollut onnenkantamoinen.

 

*

 

Poliittiset liikkeet eivät menesty jos ihmiset eivät innostu toimimaan niissä. Voimme sanoa että yhteiskunnallisen innostuksen lähteet ovat kolmenlaisia. Ensimmäinen lähde on idealismi; halu jalostua ihmisenä ja toteuttaa yhdessä muiden kanssa epäitsekkäitä tavoitteita. Toinen lähde on oman edun tavoittelu ja halu puolustaa omia ja läheisten ihmisten intressejä. Kolmas lähde, jonka voimaa ei sovi unohtaa, on kauna ja kateus, joka voi yltyä vihaksi ja tuhoamisen vimmaksi. Nämä innostuksen lähteet elävät meissä kaikissa eikä niiden erottaminen toisistaan ole aina mahdollista.

 

1900-luvulla kaikki yhteiskunnalliseen innostuksen lähteet olivat yhteensopivia hyvinvointivaltion kanssa. Kun idealistinen missio oli luoda kaikkien yhteistä hyvinvointia ja kun kaikkien piti päästä siihen vaurauteen ja helppoon elämään, johon eliitti oli jo päässyt laajojen kansalaisliikkeiden kannattamalle muutokselle avautui ainutlaatuisen otollinen mahdollisuus.

 

Vasta jälkikäteen on käynyt ilmeiseksi, että viime vuosisadan liikkeiden menestys on vienyt kulttuurimme umpikujaan. Näkyvin ongelma on ilmastokriisi. Tutkijoiden mukaan ekologisen katastrofin välttämiseksi ilmasto-ongelman ratkaiseminen ei riitä. Lisäksi on pakko hillitä  maankäytössä ja valtamerten tasapainossa tapahtuvia muutoksia.

 

Vieläkään ei ole riittävästi ymmärretty mitä kaikkea kasvun rajoista seuraa. Siitä sopii tosin kiistellä, perustuiko Suomen vaurastuminen jo toisen maailmansodan jälkeen kehitysmaiden ja luonnon riistoon? Varmaa on joka tapauksessa, että planeetan kantokyky ylittyy ennen kuin ihmiskunnan enemmistö on päässyt siihen aineelliseen hyvinvointiin, josta keskiluokka läntisessä Euroopassa tänään nauttii. Suuri osa suomalaisista kuuluu maailman rikkaimman prosentin joukkoon.

 

Viime vuosikymmeninä on puhuttu paljon siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Vihreän kasvun kuherruskuukausi on kuitenkin nyt ohi. Karu empiirinen totuus on, että talouskasvun ja ekologisen tuhon sisäistä sidettä ei ole missään onnistuttu katkaisemaan.

 

Johtopäätös on yhtä vääjäämätön kuin se on armoton. Kehityksen ja ekologisten ongelmien kasaaminen seuraavien sukupolvien ratkaistaviksi on vasta viime vuosikymmeninä paljastunut 1900-luvun suurten liikkeiden menestyksen ehdoksi. Nyt on johtopäätösten aika. Visio teollisteknisestä kasvuyhteiskunnasta ihmiskuntaa yhdistävänä projektina lepää valheen varassa. Täsmällisemmin, se lepää sen toiveajattelun varassa, että tulevaisuudessa tekniikasta voi tulla niin hyvää, että se ratkaisee aikamme ongelmat tuottamatta uusia, kenties vielä isompia ongelmia niiden tilalle.

 

Politiikan vaihtoehdot ovat siksi valtavan ravistuksen kohteena. Enää mikään poliittinen liike ei voi uskottavasti luvata kaikille ihmisille pääsyä yhteiseen, pohjoismaiseen, korkean kulutustason hyvinvointiyhteiskuntaan.

 

*

 

Poliittista tilannetta Suomessa ja Euroopassa selittääkin parhaiten politiikan objektiivisissa ehdoissa tapahtuneet muutokset. Innostuksen lähteet ovat pysyneet entisinä mutta nykyisellään ne vievät ihmisiä eri suuntiin politiikassa. Kauna vie ihmisiä uusoikeiston populismiin, itsekkyys perinteisen oikeiston omaksumaan markkinaliberalismiin, aate punavihreiden ekosolidaarisuuteen.

 

Aatteellisuus, joka näyttää vaativan meiltä uhrautumista ja luopumista, tuskin riittää viemään punavihreää politiikkaa suureen nousuun. Tilanne muuttuu otollisemmaksi vain jos onnistumme muuttamaan poliittisen mielikuvituksemme ehtoja; sitä mihin suuntaan ihmisyyteemme kuuluvat ikävät voimat ja parhaat voimat meitä ja politiikkaa kuljettavat.

 

Tämä on ilmeistä mutta samalla uutta ja hämmentävää, jopa pelottavaa. Totuus on, että totuuden kohtaaminen on meille vaikeaa. Siksi takerrumme herkästi epärealistisiin toiveisiin "globaalihallinnasta", "vihreästä taloudesta" tai "kestävästä kasvusta".

 

Uusvasemmisto pakenee totuutta yhtymällä ratkaisevassa kohdassa oikeistodemareiden ja samalla markkinaoikeiston ja populistien politiikan linjaan. Yhteen lauseeseen ongelman voi tiivistää näin: iso osa vasemmistoa ja myös vihreää liikettä hakee tänään oikeiston kanssa ratkaisuja aikamme haasteisiin syventämällä Suomen ja Euroopan riippuvuutta vientimenestykseen nojaavasta ja yhä tiiviimmin globaaliin tuhotalouteen integroituneesta elämänmuodosta.

 

*

 

Syvin virhelähde on vääristynyt kuva hyvästä elämästä. Kuvittelemme liiaksi, että niin sanottu "Maslowin tarvehierarkia" on tosi. Kuvittelemme siis, että meillä on aineellisia tarpeita, jotka pitää ensin tyydyttää, ennen kuin voimme tyydyttää muita tarpeita. Mielikuva haittaa arkista elämäämme mutta se on erityisen haitallinen kun sen annetaan ohjata politiikkaa. Emme silloin aina näe, että historian muutokset kumpuavat aina vapauden ja solidaarisuuden tarpeistamme yhtä lailla ja yhtä perustavasti kuin ruumiimme tarpeista ja nautintojen halusta.

 

Markkinauskoiselle oikeistolle tarvehierarkian vääristynyt ihmiskuva sopii. Se ruokkii ajatusta itsekkäästi omaa etuaan ajavasta ihmisestä ja uskoa markkinavoimiin nojaavasta yhteiskuntajärjestyksestä. Vihreät ja vasemmisto eivät aina yhdy tähän ihmiskuvaan, mutta emme aina myöskään huomaa kuinka lähellä sitä usein itse elämme ja kuinka paljon annamme sen vaikuttaa strategiseen ajatteluumme ja poliittiseen työhömme.

 

Yleisin virheemme on seuraava: Aina kun ajattelemme, että talouspolitiikka on politiikan perustavin ala olemme poliittisessa ajattelussamme vääristyneen ihmiskäsityksen vankeja. Saatamme unohtaa, että talouspolitiikassa on kuitenkin kyse vain välineistä, keinovalikoimasta, eikä poliittisen työn tavoitteista. Tällöin peli on menetetty ennen kuin olemme päässeet kunnolla edes alkuun.

 

Avuksi tarjotaan nykyään usein taloudellisen menestyksen perinteisen BKT-mittarin korvaamista inhimillisen kehityksen indeksillä tai muilla mittareilla, joissa huomioidaan ekologista jalanjälkeä, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, sukupuolten tasa-arvoa, koulutustasoa ym. Mittareiden muuttamisessa on järkeä. Mutta sekään ei paljoa auta, jollemme onnistu muuttamaan ajatustottumuksiamme kahdessa muussa, perustavammassa asiassa: teknologiapolitiikassa ja valta-analyysissamme.

 

*

 

Kysymys vallasta on näistä aiheista tutumpi. Rahalla on taipumus seurata valtaa. Jos valta on harvoilla, raha menee herkästi harvoille ja he määrittelevät vallankäytön tavoitteet itselleen sopiviksi. Jos valta on demokraattista, hyvinvoinnin tavoitteita voidaan määritellä yhdessä uudelleen ja talouden tuottama hyvä voidaan jakaa tasaisemmin.

 

Talouspolitiikka ei siksi ole politiikassa ydinasia. Jos valta on meillä, voimme valita miten taloutta ohjaamme. Jollemme heti osaa valita oikein voimme kuitenkin oppia virheistämme ja korjata kurssia. Tästä syystä valtasuhteiden demokratisointi on ensisijainen haaste ja oikean talouspolitiikan valinta toissijainen. Ei tämä kovin kummoinen asia ole, eikä uusi. Silti useimmat poliittisesti aktiiviset ystäväni käyttävät enemmän aikaa talouspolitiikan vaihtoehtojen miettimiseen kuin demokratian edistämiseen.

 

Tämä hämmentävä tilanne kaipaa selitystä. Voimme kiinnittää huomiomme seuraavaan: 1990-luvulta alkaen kaksi täydellisen yhteensopimatonta asiaa on ollut punavihreän ja sosiaaliliberaalien "keskusta-vasemmiston" keskuudessa muodissa. On ollut muodikasta moittia uusliberaalia politiikkaa. Samalla on ollut muodikasta peräänkuuluttaa Euroopan unionin ja muiden uusien kansallisvaltiota vahvempien poliittisten toimijoiden aseman vahvistamista. Nämä "kansallisvaltioiden jälkeiset" uudet ja vahvat toimijat, joiden valtaoikeuksia on haluttu lisätä, kärsivät kuitenkin "demokratiavajeesta."

 

Näin ystäväni ovat olleet mukana oikeuttamassa ja usein aktiivisesti edistämässä vallan siirtoa harvoille: virkamiehille, yritysten lobbareille, finanssilaitoksille. Tuore esimerkki siitä, mihin tällainen ajattelemattomuus johtaa on EU:n vaivalloinen eteneminen kohti "pankkiunionia". Virallinen tavoite on ollut sijoittajavastuun lisääminen ja finanssijärjestelmän vakauden edistäminen. Todellisuudessa pakkiunionin nimellä tehdyt muutokset entisestäänkin vahvistavat Euroopan keskuspankin talouspoliittista valtaa. Samalla pankkitoimintaa säätelevät normit ovat jääneet finanssisektorin lobbareiden toiveiden mukaisiksi. En näe, että tällainen pankkiunioni voisi kovinkaan suurella todennäköisyydellä estää sellaisten kriisien puhkeamista uudelleen, joiden perustavan logiikka on "bail-out": voittojen yksityistäminen harvoille ja pankkien tappioiden sosialisointi.

 

Pankkiunionin epäonnistuminen on kuitenkin vain esimerkki. Tarkoitukseni on havainnollistaa yleisempää epäilyäni, että talouspolitiikan suunnanmuutos voi olla vaikeaa saada aikaan ellei valtaa ensin demokratisoida.

 

Vanhan vasemmiston perilliset, jotka ovat halunneet toteuttaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota globaalisti ovat arvioineet globaaliksi kasvaneen kapitalismin hallinnan välttämättömäksi. Siksi he ovat olleet mukana luomassa Euroopan unionia ja muita ylikansallisia poliittisia hallinnan välineitä.  Vihreä liike, jonka tavoitteena on ollut globaalien ympäristöongelmien hallinta on toiminut saman logiikan mukaan. Hyvien tavoitteidensa harhauttamina nämä liikkeet ovat hyväksyneet ja usein jopa aktiivisesti edistäneet vallan siirtämistä demokratioilta markkinoille ja ylikansallisten organisaatioiden virkamiehille. Pidän tätä haaveiden varaista integraatiopolitiikkaa aikamme vasemmiston ja vihreän liikkeen monumentaalisena virhearviona.

 

*

 

Miten näin suuri ja näin ilmeinen virhe on ollut meille mahdollinen? Asian voi tiivistää seuraavasti: Olemme kuvitelleet, että ainoa vaihtoehto on ylikansallisiksi kasvaneiden markkinavoimien ylikansallinen hallinta. Emme siksi ole nähneet, että parempi vaihtoehto voi löytyä jos vähennämme markkinavoimien globaalia voimaa vähentämällä riippuvuuttamme niistä.

 

Tärkein virhearviomme lähde on, näin ehdotan, kyvyttömyytemme tarkastella teknologiaa kriittisesti. Vasemmiston keskuudessa on ollut viime vuosikymmeninä muodikasta haukkua talouspolitiikkaa vaihtoehdottomaksi. Kuitenkin vaihtoehdottomuus on todellista vain teknologiapolitiikassa, mutta ei talousajattelussa.

 

Olemmehan oppineet moittimaan oikeistoa siitä, että se esittää omia talouspoliittisia ohjeitaan ja suunnitelmiaan "neutraaleina" oppeina. Tyypillinen esimerkki on budjettien tasapainottamisen vaatimus. Pitää paikkaansa, että monet aivan kunnolliset ihmiset ovat alkaneet pitää julkisen talouden "tasapainoa", säästöjä ja leikkauksia lähes luonnonlakien sanelemina välttämättömyyksinä. Tasapaino pitää kuitenkin, keynesiläisittäin ajateltuna, suhteuttaa talouden suhdannesykleihin. Lisäksi on huomioitava aktiivisen, sosiaalisesti vastuullisen keskuspankin rahapolitiikan keinoja. Näistä teemoista uusvasemmisto on taloustieteen nobelisteja Paul Krugmania ja Joseph Stiglitziä myöten pitänyt melua 1990-luvun alusta lähtien.

 

Tämän "melun" ansiosta tiedämme, että talouspolitiikassa on vaihtoehto monetaristien ja "uusliberaalien" kuripolitiikalle. Väitämme silti joskus, että talouspolitiikka on vaihtoehdotonta. Oikeastaan kyse on kuitenkin vain siitä, että olemme hävinneet vaalit.

 

Teknologiapolitiikassa tilanne on aivan eri. Tekniikan olemme totisesti jättäneet poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Kuitenkin ihminen muuttaa omia ja planeetan muiden lajien elinehtoja ehkä kaikkein voimakkaimmin juuri tekniikkaa kehittämällä.

 

Tekniset muutokset vaikuttavat elinehtoihimme neljällä tavalla. Tapahtuu sitä, mitä uuden tekniikan hyvään tarkoitukseen kehittäneet ihmiset halusivat saada aikaan.  Toiseksi tapahtuu sitä, mitä he eivät osanneet ennustaa. Kolmanneksi tapahtuu sitä, mitä pahaa tarkoittavat ihmiset teknisillä innovaatioillaan tieten tahtoen saavat aikaan. Neljänneksi tapahtuu sitä mitä heidän kekseliäisyydestään seuraa mutta mitä he eivät osanneet ennustaa. Myllerrys on viime vuosisatojen aikana ollut aikamoinen ja muutoksen vauhti näyttää edelleen kiihtyvän.

 

Historia ei nähdäkseni tue ajatusta, että suuren tuhonvoiman tekniikka voisi pysyä aina hyvätahtoisten ihmisten käsissä. Historia ei myöskään lupaa meille, etteivätkö suuret tekniset muutokset usein toisi tarkoitettujen seurausten lisäksi hyvin mittavia arvaamattomia seurauksia.

 

Merkittävin havainto on kuitenkin tämä: historia ei lupaa meille varmasti, että eilisen tekniikan arvaamattomiin vaikutuksiin voidaan löytää uudella tekniikalla kestäviä ratkaisuja. On esimerkiksi mahdollista, mutta ei varmaa, että ilmastoa voidaan oppia manipuloimaan uudella tekniikalla taitavasti ja hallitusti.

 

Tilanne on outo. Käyttäydymme politiikassa ikään kuin tekninen kehitys olisi vääjäämätöntä eikä ihmisten valintojen tulosta. Samaan aikaan teemme kuitenkin politiikassa päivittäin ratkaisuja, jotka ohjaavat ja usein kiihdyttävät tekniikan kehitystä. Tuloksena on hallitsematon ja kiihtyvä muutos, jossa vaara kasvaa päivä päivältä.

 

Uskallan väittää, että vähäinenkin poliittinen keskustelu tekniikasta – jos sellaiseen pääsemme –  päätyy nopeasti yksinkertaiseen nyrkkisääntöön. Sen mukaan hyvässä teknologiapolitiikassa maksimaaliset riskit minimoidaan. Tästä nyrkkisäännöstä voimme helposti johtaa kaksi muuta ohjetta. Meidän tulisi vähentää riippuvuuttamme teknisistä riskeistä ja arvaamattomista muutostekijöistä. Meidän tulisi toisin sanoen lopettaa hallitsematon tekninen kehitystyö. Samasta syystä meidän tulisi vähentää riippuvuuttamme globaalista integraatiosta ja taloudellisesta vaihdannasta, joka käytännössä syventää riippuvuuttamme tekniikan uusimmista kehityspoluista.

 

Teknologiapolitiikan rationalisointi edellyttää siis globaaliriippuvuuden katkaisemista ja koko yhteiskunnan, myös sen tarvitseman tekniikan, kehittämistä paikallisen omaehtoisuuden suuntaan. Tämä käänne on ekologinen ja demokraattinen välttämättömyys. Näin on ainakin jos haluamme, että hyvinvointimme jatkuvuus ei olisi siitä kiinni, että tekniikan tuntemattomat riskit eivät toteudu. Käänne on myös suunnaton mahdollisuus hyvinvoinnillemme kahdella tavalla.

 

Riippuvuuden katkaiseminen tuo meille kehityksen, jota voimme pitää meidän valitsemanamme, siis vapautemme toteutumisena, emansipaationa! Vaihtoehtona on ikuinen sopeutuminen maailmaan, jonka riskit alati kasvavat. Toiseksi, ihmiset, kunnat, maat, alueet ja maanosat, jotka lähtevät rakentamaan uutta kestävää hyvinvointia teknisteollista riippuvuuttaan globaalin talouden vaihdannasta vähentämällä, luovat myös itselleen ja muille toivoa uudesta politiikasta, joka vaivattomasti yhdistää politiikan kaksi suurta innostuksen lähdettä: kestävän oman edun tavoittelun ja epäitsekkään aatteellisuuden.

 

*

 

Uuden vuosisatamme tärkein poliittinen tehtävä on siis kulttuuripoliittinen. 1800-luku ja 1900-luku loivat meille Maslowin fantasian ja sen mukaan käyttäytyvän, hyötyä itsekkäästi tavoittelevan ihmisen, eli “homo economicuksen”. Tämä fantasia ja sen mukaan elävä ihmistyyppi on tehtävänsä tehnyt. Nyt tarvitaan jotain muuta.

 

Sosiaalidemokraattisen liikkeen uusi nousu edellyttää siksi radikaalia uudistumista poliittisen analyysin ja perimmäisten tavoitteiden tasolla. Myöskään esimerkiksi vihreän puolueen, vasemmistoliiton ja SDP:n yhdistyminen hipstereiden ja ay-liikkeen yhteisen sateenvarjon alle ei tuo vastausta aikamme haasteisiin, ellei uusi liike ole valmis siirtämään poliittisesti mahdollisen rajoja.

 

Seuraavien vaalien voittaminen Urpilaisen tai Rinteen johdolla on SDP:lle vaikeaa, joskaan ei ehkä mahdotonta. Sellainen voitto olisi kuitenkaan parhaassakin tapauksessa vain välivaihe matkalla kohti suuria muutoksia.

 

Globaalisaatioriippuvuuden purkaminen ja omaehtoisen, tasa-arvoisen talouden, tekniikan ja elinpiirin rakentaminen on alkavan vuosisadan kultainen tie, jota kulkemalla kauna ja aate, halumme jäädä henkiin ja halumme elää uudella tavalla ihmisiksi yhdessä, voivat onnellisesti yhdistyä. Tämän yksinkertaisen mutta abstraktin vision muuttaminen innostavaksi kansanliikkeen ohjelmaksi on aikamme politiikan perustava ja suuri tehtävä. Kun haemme muutosta voimme edelleen oppia paljon sosiaalidemokraattisen liikkeen historiasta, mm. sen että suurimmatkin muutokset kannattaa toteuttaa askel askeleelta jotta ylilyöntejä voidaan välttää ja virheistä oppia.

 

 

 

Thomas Wallgren

 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston filosofian dosentti ja Von Wright–Wittgenstein-arkiston johtaja. Hän on helsinkiläinen sosiaalidemokraattinen kaupunginvaltuutettu joka oli mukana perustamassa Vihreää liittoa 1987. Hänen monivuotinen kampanjansa SDP:n puheenjohtajaksi on jäänyt lähes kaikilta huomaamatta.


thomaswallgren
Sosialidemokraatit Helsinki

Thomas Wallgren on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu, filosofi ja kansalaisaktivisti.
thomaswallgren.fi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu